Kun sen aika vihdoinkin on,
luulisi sen jossain silti tuntuvan.
On tunne lopulta aivan mahdoton,
kun kiven kultauksen kuultavan.
Niin paljon tuskaa sä tuotit,
vuosien huudot korvissani kuulen.
Niin tänään sä yhtäkkii kuolit,
vie se loput rippeet mun huolen.
Toivottavasti ei nähdä enää,
ei täällä, ei muualla, ei missään.
Loputkin palaset pienetkin kerää,
ja vihdoin pystyn mun elämään.
Se riivaa mieltä,
se hiljaa tuhoaa,
Se kiilaa tieltä,
se veteen vajoaa.
Se eksyy vielä,
se matkalla katoaa.
Se ymmärtää kieltä,
jota muut
ei.
Kun kerran kynttilä sammuu,
ei se syttyä voi uudestaan.
Savuna ilmaan se haihtuu,
ei lämmitä enää tunnelmaa.
Pois on hän, muttei yksin hän oo.
Miehensä syliin ja lapsensa suloon,
viimeiset hyvästit hän meille jättää.
Nyt jaksaa, nyt pystyy taas hengittää.
Ole rauhassa nyt, nyt saat levätä,
nyt ei sinun tarvitse pelätä.
Jättää saat kaiken hymyissä suin,
ja ikiseen ja suloiseen uneen vaivuit,
Nähdään taas kun sen aika on,
jospa se ei oo loputon.
Halataan taas ja kerrankin saan
kuulua siihen rakkaimpaan porukkaan.
Ei siinä oo järkee,
En odottanut mä mitään,
Pääni huutaa ja vaatii lisää,
Kantaisin taivaasi